Sanoja vuoden vaihtuessa

Vuosi vaihtuu ihan muutaman päivän päästä. Tässä vaiheessa hyvä vähän katsoa taakse päin ja pohtia mennyttä ja tulevaa. Vuosi 2021 on ollut muutosten, ja toisaalta pysyvyyden vuosi. Ihmissuhteissa on tapahtunut paljon, uusia ihmisiä on tullut elämään, ja meille rakkaiksi. Toisaalta on ollut kipeitä vaiheita, joissa on joutunut todella mennä itseensä ja pohtia omia asenteitaan ja motiivejaan. Kristityn elämä on jatkuvaa kasvua, ja ojentautumista Jumalan mielenmukaiseen elämään. Haluan tässä blogissa jakaa muutamia sanoja, joita olen saanut armosta oppia syvemmin, ja joissa haluan vuonna 2022 entisestään syventyä.

1. Kestävyys. Meidän aikamme korostaa hyvin nopeatempoista elämänrytmiä. Omassakin elämässä on menneet vuodet olleet hyvin vaihtelevia. Milloin tehdään tuota, ja sitten tehdään tätä. Jos vielä 50 vuotta sitten ihmiset sitoutuivat ammattiinsa ja perheeseensä koko elämäksi, nyt muutoksia tapahtuu todella nopeilla sykleillä. Alkaa olla harvinaisuus löytää ihmisiä, jotka pysyvät paikoillaan ja tekevät pitkänlinjan suunnitelmia. Mutta uskon, että meidät kristityt on kutsuttu pitkäjänteisyyteen ja sitkeyteen. Meidät kristityt on kutsuttu juoksemaan maratonia, ei pikajuoksua. Kristityn elämä koostuu toistuvista rutiineista, ja säännöllisyydestä. Pitkänlinjan suunnitelmista, ja niissä pysymisessä. Aikanaan David Pawson sanoi eräässä saarnassaan, että kun Jumala on kutsunut hänet johonkin tehtävään, hän pysyy siinä tehtävässä, kunnes hänet kutsutaan johonkin uuteen. En oikeastaan enää ajattele, että olisi erityinen hyve, että elämässä tapahtuu miljoona ja yksi asiaa, ja teen kaikkea uupumuksen äärirajoilla. Oikeastaan tunnen lepoa ja iloa siitä, että minulle ei kuulu mitään uutta eikä erityistä, vaan työskentelen edelleen sillä samalla paikalla ja samoilla elopelloilla sitkeästi, johon minut on asetettu. 

Minut on kutsuttu seuraamaan Herraani, palvelemaan perhettäni ja läheisiäni, ja erityisesti niitä siskoja, joita vierelleni on annettu. Ja tämä hyvin arkisen kuuloinen kutsu koostuu päivittäisistä valinnoista, jotka tuovat kunniaa Hänelle. Se koostuu ruokaostoksista, ja niistä ravitsevan aterian luomisesta.  Se koostuu siivoamisesta ja kotini laittamisesta lempeydellä ja rakkaudella, jotta se voi olla turvapaikka tuuliselta maailmalta miehelleni ja lapsille, ja kaikille niille pyhiinvaeltajille, joita saamme hetken palvella. Se koostuu budjetin laskemisesta, hyvästä taloudenhoidosta, ja työn tekemisestä. Se koostuu Raamatun opettamisesta lapsilleni Laurin johdolla, ja se koostuu seurakunnan palvelemisesta. Se koostuu siitä, että opettelen nielemään kiukkuni ja ylpeyteni, ja annan puolisoni johtaa perhettämme. Se koostuu kiitos-rukouksista, ja itkuista Jumalan puoleen, kun koen riittämättömyyttä, enkä usko selviäväni. Minä toteutan näiden kautta Pyhää kutsua itse Kristukselta.

2. Itsehillintä ja kärsivällisyys. Tänä vuonna olen joutunut oppia kovan kautta kärsivällisyyttä ja itsehillintää. Minä olen perusluonteeltani hyvin räiskyvä ja tulinen. Kuitenkin aiemmin elämässäni olen ollut hyvin kiltti, ja kärsinyt siitä paljon. En uskaltanut näyttää tunteitani, enkä olla sellainen kuin olen todella. ”Kiltit ovat vihaisia valehtelijoita”, sanoi eräs psykologi. Kiltit sanovat ”kyllä”, kun haluaisivat sanoa ”ei”. He eivät sano ”kyllä”, koska haluavat tehdä hyvää. He sanovat ”kyllä”, koska eivät uskalla sanoa ”ei”. Pohjimmiltaan taustalla on halu miellyttää ihmisiä ja olla kohtaamatta seuraamuksia suorasta puheesta. Minä siis olen opetellut irti kiltteydestä, ja Herra on kasvattanut minua siinä todella paljon. Koen, että osaan nykyään olla rohkea ja suora, ja seistä sen takana mihin uskon, enkä terveellä tavalla välitä muiden mielipiteistä. Kiitos Herralle, miten minua tässä on kasvattanut, uskallan vihdoin olla oma itseni! Mutta tämän kasvun myötä vastaan on tullutkin sitten toinen oja. Ei suorapuheisuus ole hyvä, jos sitä ei ole höystetty rakkaudella ja lempeydellä. Nyt olenkin sitten opetellut kieleni hillitsemistä, ja itsehillintää käytöksessä, ja kärsivällisyyttä. 

Nimittäin jokaista meistä ei ole kutsuttu jokaiselle tantereelle taistelemaan. Kristittyinä me olemme yksi ruumis, ja meillä on erilaiset tehtävät (1.Kor.12:12-22). Minut on kutsuttu johonkin, mutta minua ei ole kutsuttu kaikkialle. On tarkoin laskettava kustannukset ja tunnettava paikkansa, että pystyy kestävänä ja lujana tekemään sen mikä kuuluu. Eikä meitä ole kutsuttu menestymään, vaan olemaan uskollisia. Monet uuvuttavat itsensä joka tantereella, ja silloin itsehillintä ja kärsivällisyys on koetuksella. Tämän olen saanut oppia liian monta kertaa karvaasti! Kun nyt minulla on pienet lapset ja aviomies, tässä on jo kutsumusta paljon. Meidän on elettävä siis uskollisesti ja kestävinä kodeissamme, näyttäen hyvää esimerkkiä Jeesuksen seuraamisesta. Ei tekopyhyyttä, eikä sellaista, että kotona huudetaan, mutta kirkossa hymyillään. Ei. Hengen hedelmän tulee näkyä kotona, ja se vaatii itsehillintää ja kärsivällisyyttä. Tämä luo terveen kasvupohjan lastemme uskolle. Kärsivällisyys on myös luottamusta tietyllä tavalla. Luotanko siihen, että Jumala kyllä kykenee ja tekee kaiken mikä on tarpeen?

3. Luottamus. Edellisestä pääsenkin tähän tärkeään sanaan. Nimittäin Jumala on antanut meille kyllä vastuita, mutta nyt minulta kysytään luottamusta, että pystyykö Jumala hoitamaan loput? Yritänkö minä olla maailman pelastaja, vai annanko Jumalan olla? Voinko minä levätä Hänessä, ja tehdä oman pienen osani uskollisesti – ja luottaa että Kaikkivaltias Jumala kyllä osaa asiansa – vai pyrinkö minä olemaan kaikkialla ja kaikille. Tämä tulee nyt nettiaikana vastaan usein, mutta myös monien meidän arjessa. Minä olen joutunut oppimaan sen, että minun vastuullani ei ole toisten seurakuntien pastoreiden, tai poliitikkojen synnit. Niistä vauhkoaminen ei rakenna, eikä auta. Minun vastuullani ei ole myöskään ne monet huolet, joita minulle jaetaan. Minä ilolla kannan teidän ihanien siskojen taakkoja, ja kuljen vierellä rukoilijana ja kuuntelijana. Mutta minä joudun jättämään ympärilläni olevat ihmiset lopulta Jumalan käsiin, ja opettelen luottamaan Hänen hyvyyteensä, joka pystyy ja kykenee pitämään lapsistaan paremmin huolta kuin minä koskaan pystyisin. Joudun tunnistamaan rajani, ja sittenkin keskittymään omaan kilvoitteluuni ja niihin ihmisiin, jotka on minun lähipiiriini ja omaan paikallisseurakuntaani annettu.

Rehellisesti ehdin jo saada itseni aika vihaiseksi (lihallisesti) siitä, miten paljon vääryyttä ympärillä tapahtuu. Pohjimmiltaan lakkasin luottamasta Jumalaan, ja Hänen kykyynsä hallita kaikkea ja nuhdella omiaan. Nyt ymmärrän, että jos jossain onkin vääryyttä tekevä pastori, Jumala kurittakoon häntä (Hepr. 12:5-11). Minä jätän siis heidät rukouksiin, ja keskityn omaan rooliini.

4. Yhteisöllisyys. Tämä viimeinen sana listassani on puhutellut ja mietityttänyt minua paljon. Miten yksilökeskeistä aikaa me elämmekään. Monet eivät löydä seurakuntaa, koska ”mikään ei ole riittävän hyvä”. Monet ajautuvat nippelöimään turhien teologisten kysymysten kanssa, ja ajautuvat arvioimaan toisia, varomatta omia askeleitaan. Kuitenkin jos katsoo kristikunnan historiaa, huomaa että usko on aina luotu yhteisöihin. Jumala loi perheen ja seurakunnan. Jumala tarkoitti meidät ruumiiksi, toimimaan yhdessä toisiin, rakastaen, kunnioittaen ja alistuen toinen toistemme tahtoon (Ef.5:21). Kristillistä uskoa ei tavallaan voi terveessä mielessä olla irrallaan seurakunnasta. 

100 vuotta sitten naisina me emme voineet valita seurakuntaamme. Synnyit siihen missä olit, ja naimisiin menemällä liityit siihen, missä miehesi oli. Tietynlaista lepoa ja luottamusta sen on täytynyt synnyttää. Jumalan käsi oli näiden valintojen yllä, ja sinä vaikutit asioihin vain rukouksella. Ei seurakuntaa valittu ”seurakuntien markkinoilta”, kuten tänä päivänä. Tietenkin ongelma oli, että epäterveitä seurakuntia oli myös silloin, ja se oli todella surullista, jos satuit olemaan osa yhteisöä, joka ei kunnioittanut Jumalan Sanaa. Mutta voimme me tuosta jotain oppiakin, ainakin sitä lepoa ja luottamusta, mikä monilla naisilla on täytynyt olla Jumalan Suvereeniin kaikkivaltiuteen. Tietenkin tänä päivänä meillä on mahdollisuus lähteä epäterveestä yhteisöstä, ja hyvä niin. Kristittyä – miestä ja naista – on myös kutsuttu nostamaan omassa paikallisseurakunnassaan ilmenevät synnit, ja varoittamaan valeopettajista. Sitten toisaalta sellainen seurakuntashoppailun mentaliteetti, jossa mikään ei enää kelpaa, ja aina on joku nyanssi, jota et voi hyväksyä – on epätervettä individualismia. 

Minä olen tänä päivänä osa Raamatullista seurakuntaa. Ei se ole täydellinen seurakunta, enkä minä aina ole joka nyanssista samaa mieltä, mutta tänä päivänä näen suurena syntinä, että tällaisten vuoksi minä lähtisin. Ettäkö minä kävelisin yli vanhimmiston ja aviomieheni, ja päättäisin valikoida ”seurakuntamarkkinoilta” minulle sopivamman? Ei. Minä olen tässä. Ja minä olen samaa mieltä seurakuntani ja mieheni kanssa. En ehkä kaikesta, ja rakkaudella ja rakentavasti pyrin sen tuomaan esille, jos asia on tärkeä. Mutta minä en halua ajautua sellaiseen nippelöivään uskoon, jossa mikään ei koskaan riitä, ja minä johdan yksin itseäni.

Olen oikeastaan oppinut lisää tästä yhteisöllisyydestä nimenomaan nettikeskusteluiden kautta. Koska olen aika avoin netissä, joskus jopa ilmaisen asiat liian suoraan (tiedostan sen, ja pyrin kasvamaan siinä), niin aina aika ajoin jotkut hengelliseen asemaan itsensä asettaneet miehet pyrkivät netin kautta yksityisesti opettamaan ja ohjaamaan minua. Vaikka ymmärrän heidän motiivinsa olevan ehkä hyvätkin, näen kuitenkin sen hengellisenä kypsymättömyytenä näiden miesten toiminnassa. Ikään kuin puhuisin vastoin seurakuntani ja aviomieheni ajatuksia netissä, tai toisaalta kääntyisin heitä vastaan tuntemattomien ohjauksesta? Enhän minä sitä tee. Minä olen osa yhteisöä. Teen kaiken heidän siunauksellaan ja avullaan. Rohkaisen myös teitä siskot karttamaan vallanhaluisia ihmisiä, joita netti on tulvillaan! Mutta toisaalta on tärkeää osata ottaa palautetta vastaan - kaikenlaista - niiltä, keitä elämäämme on asetettu. Mutta minä siis en ole saari, enkä oman uskoni pää. Herra Jeesus Kristus on minun uskoni alkaja ja täydelliseksi tekijä, ja minun tehtäväni on alistua kaikessa Hänen hyvään tahtoonsa. Ja tämän maallisen vaelluksen aikana se tarkoittaa myös sitä, että kasvan aviomieheni johtajuudessa ja seurakuntani hyvässä kaitselmuksessa - yhteisössä. Sieltä minä saan eväät ja nuhtelut hengelliseen vaellukseeni.

Loppusanat

Tällaiset termit siis lähtevät mukaani vuodelta 2021: kestävyys, itsehillintä ja kärsivällisyys, luottamus ja yhteisöllisyys. Ja ne tulevat mukanani, kun alkaa Anno Domini (=Herramme vuosi) 2022. Herra on ollut hyvä tänäkin vuonna, ja koko historia, jokainen pieni yksityiskohtakin, on Hänen suurta kertomustaan. Korona, tyrannian nouseva ruma pää ja sodan uhkat, kaikki!, ovat kaikki Hänen kädessään. En minä luottavainen ole maailmaan johtajiin, mutta olen luottavainen Jumalaani. Kaiken ylläpitäjään. Herrojen Herraan. Kuningasten Kuninkaaseen. 

”Herra, sinä olet ollut meidän turvapaikkamme polvesta polveen. Ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin loit maan ja maanpiirin – iankaikkisesta iankaikkiseen olet sinä, Jumala. Sinä palautat ihmiset tomuun. Sinä sanot: ”Palatkaa, te ihmisten lapset.” Tuhat vuotta on sinun silmissäsi kuin eilinen päivä, joka kiiti ohi, kuin öinen vartiohetki. Sinä huuhdot heidät pois kuin unen. Ihmiset ovat kuin aamulla versova ruoho: aamulla se kasvaa ja puhkeaa kukkaan, mutta illalla se leikataan, ja se lakastuu.

Näin me katoamme sinun vihasi voimasta, ja sinun kiivautesi kauhistuttaa meitä. Sinä asetat pahat tekomme eteesi, salaiset syntimme kasvojesi valoon. Kaikki päivämme kuluvat sinun vihasi alla, vuotemme haihtuvat kuin huokaus. Meidän elinpäivämme ovat seitsemänkymmentä vuotta, ja jos voimamme kestää, kahdeksankymmentä vuotta. Ja parhaimmillaankin ne ovat vaivaa ja turhuutta, sillä ne kiitävät ohi, ja me lennämme pois. Kuka tuntee sinun vihasi voiman, sinun kiivautesi, että hän pelkäisi sinua? 

Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen. Herra, palaa takaisin! Kuinka kauan? Armahda palvelijoitasi. Ravitse meidät aamuisin armollasi, niin me riemuitsemme ja iloitsemme kaikkina päivinämme. Ilahduta meitä yhtä monta päivää kuin olet nöyryyttänyt meitä, yhtä monta vuotta kuin olemme kokeneet pahaa. Saakoot palvelijasi nähdä sinun tekosi ja heidän lapsensa sinun kunniasi. Olkoon yllämme Herran, meidän Jumalamme, suosio. Vahvista kättemme työ, niin, vahvista meidän kättemme työ!”

Ps. 90

<3:lla Ida