Kutsumuksena perhe

Me teimme jo joitain vuosia sitten perheenä päätöksen, että teen niin vähän töitä kuin vain mahdollista. Kyseessä ei ole se, ettenkö jaksaisi tai pitäisi työnteosta. Olen aika aktiivinen persoona. Mutta kyseessä oli meidän perhe, ja sen hyvinvointi, jonka koen tänään suureksi kutsumuksekseni. Tänään puhun vähän oman kokemuksen kautta, että mikä saa naisen 30-vuotiaana luopumaan työelämästä, sen tuomista mahdollisuuksista, identiteetistä ja jopa palkasta kertyvästä eläkkeestä.

Tätä täytyy kuitenkin vähän pohjustaa. Olen koulutukseltani sairaanhoitaja, ja koen että se on todella mahtava ala. Nautin saada tehdä työtä, jossa voin auttaa, olla ammattilainen siinä mitä teen ja nähdä kätteni jäljen. Vuonna 2017 Jumala teki sen ihmeellisen muutoksen elämässäni. Sain ymmärtää olevani syntinen, ja tein ensimmäistä kertaa syvästi parannusta. Halusin vaeltaa vain Jumalan tahdon mukaan. Aloin ottamaan Raamatun äärimmäisen vakavasti. Uskon tänään, että se on Pyhän Hengen työ minussa. Tajusin, että kaikki omat tieni olivat vieneet harhaan, ja siksi en halunnut enää yhtään kuunnella sydämeni ääntä (Matt.15:19-20). Minulle oli iso ja muuttava oivallus se, että naisella ja miehellä todella on erilaiset roolit. Puhuin tästä jo aiemmassa blogissani, jonka linkkaan tähän. Ymmärsin, että vaikka miehenä ja naisena olemme täysin yhtä arvokkaita, meillä on erilaiset tehtävät. Ymmärsin, että Jumala loi miehen perheen pääksi, ja halusin ensimmäistä kertaa alkaa ymmärtämään ja elämään tällä tavoin. Halusin alkaa kasvamaan äitinä ja vaimona. Halusin alkaa ottamaan oppia ”menneiltä ajoilta”, kuten Jeremia 6:16 sanoo.

 

Samalla kun kasvoin, aloin netin kautta löytämään toisia kristittyjä, ja tajusin että monet naiset maailmalla elävät hyvin erilailla, kuin me täällä länsimaissa. Luin kirjoja ja kuuntelin todistuksia, ja aloin näkemään, että meidän kulttuuri on vaikuttanut ihan hurjasti meidän naisten ajatteluun. Ja kun menneellä viikolla mietin ja rukoilin, että mistä aiheesta voisin kirjoittaa uuden blogin, minulle tuli tällainen yksinkertainen oivallus, että työn tekemisen oli tarkoitus olla perhettä varten – ei toisinpäin. Ja siitä tänään kirjoitan.

Esivallan rooli kristityn elämässä

Jumala on luonut kaksi instituutiota. Toinen on perhe, ja toinen on seurakunta. Ja vaikka valtiovalta on myös Jumala asettama, sen tehtävä ja tarkoitus on Raamatun mukaan aika suppea. Etenkin tässä länsimaisen hyvinvoinnin ajassa se unohtuu meiltä. Kun kaikki tehtävät aina lasten kasvatuksesta, vanhusten ja sairaiden hoitoon on annettu valtiolle, me ehkä emme huomaa, että Raamattu antoi valtiolle tosi toisenlaisen roolin. Se löytyy meille viime aikoina tutuksi tulleesta Roomalaiskirjeen luvusta 13:

”Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa. Joka vastustaa esivaltaa, nousee siis Jumalan säädöstä vastaan, ja ne, jotka näin tekevät, saavat rangaistuksensa. Ei sen, joka tekee oikein, tarvitse pelätä viranomaisia, vaan sen, joka tekee väärin. Jos siis tahdot elää pelkäämättä esivaltaa, tee oikein! Silloin saat siltä kiitosta. Se on Jumalan palvelija ja toimii sinun parhaaksesi. Mutta jos teet väärin, pelkää! Esivalta ei kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen. Siksi on suostuttava esivallan alaisuuteen, ei vain rangaistuksen pelosta vaan myös omantunnon vaatimuksesta. Sen vuoksi te verojakin maksatte, sillä viranomaiset ovat Jumalan palveluksessa, kun he hoitavat tehtäviään. Antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia.” Room. 13:1-7

Jae 4 kertoo meille sen, mikä on valtion(=esivallan) tehtävä. Se on ”Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen”. Esivalta siis ylläpitää oikeutta ja jakelee rangaistuksia väärintekijöille. Sen ei kuulu kasvattaa lapsia, eikä hoitaa perheen vastuita. Sen tehtäviin ei myöskään kuulu huolehtia vanhuksista, eikä puuttua yksilön oikeuksiin tämän elämässä. Valtiolla ei ole myöskään oikeutta sanella seurakunnalle, miten heidän tulisi toimia. Aina historiassa kun uudestisyntymättömille valtionjohtajille on annettu ylenmääräisesti vastuita, ihmiset ovat pian löytäneet itsensä umpikujasta. Totalitaristiset hallinnot syntyvät aina siitä utopistisesta ajatuksesta, että valtio voisi toimia ikään kuin äiti tai isä. Ja kun heille antaa "huoltajuuden" ja oikeuden määritellä oikean ja väärän – he vastavuoroisesti huolehtivat niitä vastuista, jotka yksilöille annettiin. Itseasiassa itse alan kallistua ajattelemaan, että kun valtio ottaa yksilöiden vastuut ja oikeuden määrittää oikea ja väärän, se ylittää valtuutensa ja astuu Jumalan asemaan, johon valtio ei kuulu.

Ja tämän hedelmää me nyt näemme. Kristillisempinä hyvinä aikoina Suomi alkoi kasata vastuita yksi toisensa jälkeen valtiolle. Sosiaaliturvasysteemi paisui hätäavusta valtavaan verkostoon, jossa valtiosta on tehty kuin äiti, isä tai alati valvova isoveli, joka sanelee yksilöille, miten lapset on kasvatettava, minkälainen on hyvä ihminen ja viimeisimpänä jo, että minkälaisia asioita Suomessa saa tai ei saa sanoa. Kehdosta hautaan meistä huolehditaan, mutta sillä vaihtokaupalla, että olemme myyneet hiljalleen yksilönvapautemme. Jollain tavalla ymmärrän, että se on voinut osittain toimiakin, kun Suomi oli vielä jokseenkin kristillinen. Mutta nyt elämme ajassa, jossa valtiojohtoinen kristillisyys on kaukainen muisto vain. Jos sellainen joskus oli, sitä ei enää ole. Ja sitä hedelmää nyt alamme yhä enenemissä määrin niittämään.

Mitä on sitten se vääryys, josta Raamatun valtion tulisi rangaista? Se ei ole mitä tahansa mielivaltaista vääryyttä. Valtio ei voi keksiä moraalittomia lakeja, ja rangaista niillä – ja silti toimia Jumalan tahdon alaisuudessa. Emmehän me ajattele, että Hitler toimi Jumalan tahdonmukaisena esivallanpitäjänä? Toivon, että emme. Eikä siinä ollut mitään väärää, että kristityt seurakunnat ja seurakuntalaiset eivät alistuneet Hitlerin alaisuuteen, kun tämä vaati heitä niihin synteihin, joita valtio silloin harjoitti. Kristitty on toki kuuliainen esivallalle, mutta jos esivalta käskee meidän toimia Jumalan tahtoa vastaan, tai jos valtio astuu Jumalan rooliin ihmisten elämässä – silloin valtio on ylittänyt toimivaltuutensa ja meidän on ennemmin toteltava Jumalaa kuin ihmistä (Apt.5:29). Kun Paavali tuossa kuuluisassa Roomalaiskirjeen paikassa ohjeistaa meitä suostumaan esivallan alaisuuteen, on toki selvää, että pahakin esivalta on Jumalan sallima rangaistukseksi (Room.1:24-32), ja että meidän tulee kunnioittaa heidän asemaansa siltä osin, kun he eivät vaadi ihmisiä syntiin tai Jumalan tahtoa vastaan. Ja alistuminen on näkyvillä muuallakin Raamatussa paikoissa, joissa on samankaltaisia ohjeita. Efesolaiskirjeessä Paavali ohjeistaa vaimoja alistumaan miehensä tahtoon (Ef.5:22-24) ja lapsia olemaan vanhemmilleen kuuliaisia (Ef.6:1). Heprealaiskirje kehottaa seurakunnan jäseniä olemaan tottelevaisia seurakunnan vanhimmille (Hepr. 13:17) ja Paavali sanoo, että kaikkien kristittyjen tulisi alistua toistensa tahtoon (Ef. 5:21). Mutta tarkoittaako nämäkään sitä, että me teemme aina mitä toinen käskee tai kehottaa, vaikka se olisi Jumalan tahdon vastaista? Ei tietenkään! Kaikki alistuminen tapahtuu Jumalan tahdon mukaisesti. Me alistumme, jos meitä ei kehoteta tekemään syntiä tai toimimaan Jumalan käskyjä vastaan.

Kaaoksesta perhekeskeisyyteen

Tämä kaikki on tärkeää pohjustusta sille, miten näemme tänä päivänä perheen Raamatun valossa. Ennen uudistumistani en voinut käsittääkään, että Raamattu sanoisi mitään erityistä perhe-elämään. Ajattelin kuten kaikki muutkin: lapset käyvät hoidossa ja koulussa, ja minulla on oma ura ja itsenäinen elämä. Tienaan omat rahani, joita käytän sekä lapsiin että itseeni, ja Laurin kanssa jaetaan pakolliset menot. Sitten me molemmat Laurin kanssa elämme itsenäistä elämää rinnakkain, ja valtio hoitaa lapseni koulutuksen ja kasvatuksen, me vastaamme vapaa-ajan toiminnasta sitten iltaisin. Näin ajattelin, mutta nyt en voisi ajatella enempää toisin!

Mutta oikeastaan tässä välissä voisin kertoa, että miten tähän tilanteeseen edes päädyimme. Kun uudistuin vuonna 2017, ei minulla ollut mitään käsitystä tästä syvenevästä tiestä, jolle Kristus minut kutsui. Olin juuri lupautunut vetämään pilottihanketta Helsinkiin, jossa oli tarkoitus tavoittaa syrjäytyneitä nuoria. Lauri teki täyttä päivää omassa vaativassa työssään projektipäällikkönä, ja minä omassani projektikoordinaattorina. Molemmat matkustivat toisiin kaupunkeihin, ja työpäivät venyivät pitkiksi. Meidän esikoinen oli aloittanut juuri ensimmäisen luokan, ja pienet laitettiin päiväkotiin. Se oli ihana ja kamala vuosi. Kasvoin Herran tuntemisessa ja janosin Sanan syvempää ymmärrystä – se oli ihanaa! Samalla kuitenkin tulimme iltaisin kotiin väsyneinä koko perhe, ja lapsilla oli omat huolensa, meillä omamme. Työt olivat vaativia ja iltaisinkin ajatukset pyörivät joko menneessä päivässä, tai tulevassa – se oli kamalaa! Tämän vuoden aikana aloin kuitenkin löytää saarnaajia toisista maista, jotka elivät hyvin toisenlailla kuin me. Nämä kotikouluttivat lapsiaan ja äidit olivat kotona. Heille oli jotenkin hyvin luonnollista, että mies on töissä ja äiti kotona. Aloin nähdä sen todella kauniina ja seesteisenä kontrastina meidän kiireiselle kaaokselle. Kun olin vuoden ollut tuossa projektityössä, sain vaihdettua työpisteen omalle paikkakunnalle. Rupesin tekemään myös pienempää työtuntia. Aluksi 50% työaikaa. Se tuntui paremmalta. Pystyin olemaan läsnä päiväkotilaisten ja koululaisen arjessa. Samalla me kasvoimme hengellisesti.

Kun olimme kuunnelleet paljon näitä perhe-elämästä ja avioliitosta kertovia syviä saarnoja ja seurannut heidän elämäänsä sivusta, aloimme rukoilla, että voisiko meidänkin elämä olla erilaista? Ymmärsimme, että jos me olemme yksi liha Laurin kanssa, ja Jumala on Sanassaan antanut tietyn määrän tehtäviä, eikö meidän kannattaisi jakaa resurssejamme paremmin? Huonoahan sellainen johtajuus on, jossa kaikki huseeraa samoilla tonteilla ja samoissa työtehtävissä? Kirjoitimme paperille ylös mitä meidän tulisi kristittyinä saada elämässämme tehtyä. Saimme ylös kolme pääotsikkoa:
1. Meidän tulee mennä kaikkialle maailmaan, ja julistaa evankeliumia kaikille luoduille (Mark.16:15).
2. Meidän tulee tehdä töitä, jotta voimme syödä (2.Tess.3:10) sekä maksaa veroja, kuten ”keisari” pyytää (Matt.22:21)

3. Meidän tulee pitää huolta perheestämme (1.Tim.5:8)

Näitä voisi olla enemmänkin, mitä tulee seurakuntaan, lähimmäisyyteen tms., mutta tällaiset silloin listasimme. Ja kun sitten mietimme Laurin kanssa noita kolmea asiaa, tajusimme, ettemme voi vain molemmat tehdä täyttä työpäivää, ja kuvitella että pystyisimme hoitamaan nämä muutkin vastuut Jumalan edessä uskollisesti. Meidän tulisi jakaa vastuita. Tässä vaiheessa olin jo niin väsynyt kiireiseen elämänmenoomme, ja alkanut rakastamaan Raamatun kuvaamaa lempeää ja hoivaavaa naiseutta, että halusin todella ottaa isomman roolin meidän perheemme arjesta!

Ja mikä siunaus tuo päätös onkaan ollut! Päivääkään en ole katunut! Olemme siitä sitten vähitellen laskeneet työtuntejani, niin että teen enää vain yhden päivän viikossa. Lapsemme käyvät ihan tavallista koulua, mutta uskomme nyt, että me olemme lastemme pääasialliset kasvattajat. Me käymme läpi heidän opintojaan, luemme kokeisiin, puhumme huolista, opetamme Raamattua ja elämme arkea perheenä. Työ on perhettä varten, ei toisin päin. En halua enää identiteettiä hienosta urasta tai ulkopuolella tätä perhettä. Haluan olla vaimo ja äiti – sekä Kristuksen valtakunnan palvelija paikallani.

Enkä minä ole toimettomaksi jäänytkään. Jumala on avannut valtavasti väyliä, jotta voin käyttää lahjojani kotoa käsin. Minulla on kodin tehtävien ja omien palkkatöideni lisäksi energiaa ja voimia rohkaista toisia kristittyjä naisia, tehdä vlogeja ja musiikkia sekä auttaa seurakunnassa monenlaisissa tehtävissä. Me olemme myös avanneet kotiamme niin, että kotimme voi olla palvelemassa kaikenlaisia ihmisiä. Kotimme on siis nyt perheen lisäksi jonkinlainen epävirallinen kristillisen palvelutyönkeskus, josta käsin saamme rohkaista ja vahvistaa toisia Jumalan lapsia!

2020-luvun nainen vs. Raamatun nainen

Minun käsitykseni perheestä ja Jumalan tahdosta on siis totaalisesti mullistunut, ja samoin myös käsitys siitä, kuka olen naisena. Maailman käsitys naiseudesta on muutenkin hyvin ristiriitainen ja sekava. Kun maailma sanoo toisaalta, ettei naisella ja miehellä ole mitään eroa, samalla kuitenkin sanovat, että miehuus on myrkyllistä ja sortavaa jo olemukseltaan. Kun maailma sanoo toisaalta, että nainen pystyy kaikkeen mihin mieskin, niin samalla sanoo toisaalta, että meille naisille pitää antaa erioikeuksia, jotta voimme saavuttaa samat asiat kuin miehetkin. Kun maailma sanoo toisaalta, että naista esineellistetään ja pidetään objektina, silti samaan aikaan naiset itse pukeutuvat ja laittautuvat tavalla, jotta heidän kauneutensa ja seksuaalisuutensa huomattaisiin.

 

Jollain tavalla tämän ajan naisia kuvaa mielestäni identiteettikriisi. Me katsomme Instagramista naisten elämää, jotka matkustelevat, käyttävät valtavan paljon aikaa ulkonäköönsä, uraansa ja postailevat seksuaalisesti ylivirittyneitä kuvia itsestään. Maailman mukaan täydellisen näköinen elämä on täynnä glamouria ja jännitystä. Naisen ovat kyllä feminiinisiä ulkoisesti: kauniita, nuorekkaita ja seksikkäitä, mutta sitten kuitenkin maskuliinisia sisäisesti: kyynärpää tekniikalla eteneviä uranaisia, jotka haluavat oikein osoittaa uskaltavansa sanoa suorat sanat kenelle tahtovat, eivätkä anna lapsien tai miesten hidastaa omia henkilökohtaisia unelmiaan. Tämän päivän naista juhlitaan, jos hän valitsee tappaa lapsensa kohtuun uransa alttarille, tai jos hän hylkää perheensä löytääkseen itsensä. Suren että maailma todella iloitsee naisista, jotka toimivat luontoaan vastaan hoivata ja rakastaa.

Mutta mitä sitten Raamattu sanoo naisista? Voisimme käydä vaikka kaikki tunnetut Raamatun naiset läpi, mutta ehkäpä blogin pituuden tähden käydään minulle yksi rakas naiskuvaus, joka löytyy Sananlaskujen kirjasta luvusta 31:

”10 Jos hyvän vaimon löydät,

löydät aarteen, kalliimman kuin meren helmet.

11 Häneen voit aina luottaa,

hän pitää puutteen loitolla sinusta.

12 Hän toimii miehensä parhaaksi, ei vahingoksi,

kaikkina elämänsä päivinä.

13 Hän huolehtii villasta ja pellavasta,

hänen kätensä ahkeroivat iloisesti.

14 Hän on kuin laiva,

hän hankkii ravintoa etäältäkin.

15 Kun vielä on yö, hän nousee,

valmistaa ruoan talonsa väelle

ja jakaa ravinnon palvelustytöilleen.

16 Hän löytää hyvän pellon ja ostaa sen,

omin varoin hän perustaa viinitarhan.

17 Hän vyöttää itsensä tarmolla

ja tarttuu työhönsä riuskoin ottein.

18 Hän näkee työnsä tulokset,

hän ei sammuta lamppua yölläkään.

19 Hänen sormensa kulkevat kehräpuulla,

hän ei päästä kädestään värttinää.

20 Hän avaa kätensä onnettomalle

ja antaa apuaan köyhälle.

21 Pakkanen ja lumi eivät häntä säikytä,

sillä hän on varannut perheelleen talvivaatteet.

22 Omin käsin hän valmistaa peitteet,

hänen pukunsa ovat pellavaa ja purppuraa.

23 Hänen miehensä saa osakseen kunnioitusta

istuessaan vanhinten kokouksessa.

24 Hän tekee pellavapaitoja myytäväksi

ja toimittaa vöitä kauppiaille.

25 Häntä seuraa menestys ja kunnia,

hän katsoo hymyillen tuleviin päiviin.

26 Kun hän puhuu, hän puhuu viisaasti,

antaa neuvoja ystävällisin sanoin.

27 Hän valvoo kaikkea, mitä talossa tehdään,

eikä laiskana leipäänsä syö.

28 Hänen poikansa kiittävät häntä,

hänen miehensä puhkeaa ylistämään:

29 »Monet naiset ovat uutteria ja taitavia,

mutta sinä olet ylitse kaikkien muiden.»

30 Kauneus katoaa, viehätys haihtuu,

ylivertainen se vaimo, joka pelkää Herraa!

31 Kiittäkää häntä hänen hyvistä töistään,

ylistäkää häntä kaikkien kuullen!

Tässä me näemme, että tämä nainen toimii miehensä parhaaksi, ei vahingoksi. Jos sinulla on aviomies, haluatko sinä toimia hänen parhaaksensa ja voiko hän luottaa sinuun kaikessa (j11-12)? Oikeastaan tässä tulee kristillisen uskon ydin: meidän tulisi rakastaa lähimmäistä niin kuin itseämme – siis palvelemalla ja tekemällä heille, kuten haluaisimme itsellemme tehtävän. Ja kuten Luther on aikanaan hienosti sanonut: se lähin lähimmäinen on meidän oma puolisomme. Onko tämä sinun sydämesi halu miestäsi kohtaan vaimona tai kenties tulevana vaimona?

Tämä Sananlaskujen nainen on myös työteliäs (j13-19), hän ei ole laiska (j27). Vaikka hän työskentelee myös osittain perheen ulkopuolella (16) ja myykin tuotteitaan ulkopuolelle (j24), hän tekee sen perhettä varten – ei omaa identiteettiään ja itseään varten. Tämä nainen työskentelee kaikenlaisissa tehtävissä ja saa ilonsa työnsä jäljestä (j18). Onko sinun tahtosi toimia perheesi parhaaksi? Teetkö sen mitä vaatii, ja mitä olette puolisosi kanssa sopineet, että teidän perheenne voisi kukoistaa, ja siellä lapset voisivat kasvaa hedelmällistä elämää, ja ihmiset tulla rakastetuiksi? Onko tämä työntekosi päämäärä, oli se sitten täysipäiväistä kotiäitiyttä tai jollain panoksella työntekoa?

Tämä Sananlaskujen nainen myös auttaa heikommassa asemassa olevia lähimmäisiä – siis tekee laupeuden töitä (j20). Hän huolehtii perheestään, että heillä olisi sopivat vaatetukset, ja huolehtii itsestäänkin pukeutumalla kauniisti (j22-23). Hänen miehensä saa osakseen kunniaa, ja tässä yhteydessä se johtuu myös hänen vaimonsa panoksesta toimia miehensä ja perheensä parhaaksi (j12, 23). Hän on täynnä elämän iloa ja viisautta, ja hänen neuvonsa ovat arvokkaita (j25-26). Hänen arvonsa ei nouse ulkoisesta kauneudesta, vaan Herran pelosta (j30). Tämä nainen saa osakseen ylistystä ja kiitosta (j28-31).

Haluatko sinä, sisko, olla tämä nainen? Olla nainen, joka ammentaa ilonsa ja palvelualttiutensa Herran pelosta, jonka Sananlaskut myös sanoo olevan viisauden alku (San.9:10)? Onko sinun päämääräsi Jumalan kunnia ja toisten palveleminen, vai oman elämän edistäminen ja oman edun tavoittelu? Onko sinun identiteettisi urasi ja ulkonäkösi varassa, vai Herrassa?

Nämä ovat kysymyksiä, jotka johdattavat meidät syvenemään kasvuun Jumalan naisina.

Sinua siunaten, siskosi Ida