Kristitty nainen hengellisessä sodassa

Maailmassa on menossa hengellinen sota. Tuo sota on ikiaikainen sota sielujen pelastuksesta ja totuudesta. Kuten kaikki sodat, myös hengellinen sota on kiivas. Siellä tulee ruumiita, eikä aina keinoja kaihdeta. Vaikka on paikkoja, joissa uskon tähden voi menettää oikeasti henkensä, ei onneksi vielä länsimaissa olla tultu siihen. Mutta taistelu on silti kiivas. Päivi Räsänen voitti juuri uusimman oikeudenkäynnin siitä, saako poliitikko lainata Raamattua kirkon sisäisessä keskustelussa. Kuitenkin syyttäjä pohtii, veisikö vielä asian korkeimpaan oikeuteen. Niin vaarallisena he näkevät puheen synnistä. Monet rajoittavat sananvapauttaan peläten, että heidät canceloidaan tai heitä aletaan vainota tai häiritä. Tiedän kristittyjä perheitä, jotka ovat joutuneet tällaisen kohtelun uhreiksi arvoista, jotka olisivat olleet vielä 10 vuotta sitten aivan tavallisia. Nämä arvot nähdään nyt vaarallisina ja vihollisina. 

Samaan aikaan kristittyjen sisällä on ainaista hengellistä taistelua terveestä opista. Paholainen on aina osannut sekoittaa melkein totuutta totuuden sekaan. Jo Paavali vastusti kiivaasti judaismia, joka yritti hivuttaa terveen opin sekaan vaadetta noudattaa Mooseksen lakia, ja Uuden testamentin lähes jokainen kirja varoittaa jonkinlaisesta valeversiosta kristinuskosta. Joka ajalla on omat taistelunsa terveen opin puolesta. Tänään taistelemme liberalismin kanssa, joka on noussut esitellen uuden Kristuksettoman uskon, jossa tuhotaan yksi uskon fundamentaali kerrallaan: Raamatun erehtymättömyys, synnin vakavuus, jopa neitseestä syntyminen ja Jeesuksen jumaluus todellisina historiallisina tapahtumina. Menestysteologia ja äärikarismaattisuus tuo oman Kristuksettoman versionsa, jossa uskon päämäärä ja palkinto ei olekaan Kristus itse, vaan ajallinen menestys ja ihmeellisten ihmeiden jahtaaminen. Epäjumalana on ihmeet, merkit ja menestys. Jumalan Sanan erehtymättömyyttä tulitetaan joka suunnasta, ja jopa niiden piirissä, jotka kutsuvat itseään Raamattu-uskollisiksi, ovat alkaneet kysyä, kuten käärme puutarhassa: "Onko Jumala todella sanonut..?" Tämä näkyy vaikka siinä, ettei syntiä uskalleta kutsua synniksi, tai esimerkiksi selkeitä käskyjä sivuutetaan esim. siitä, että naiset eivät voi toimia pappeina/pastoreina.

Rapatessa myös roiskuu. Kun taistelu on kiivas, aletaan joskus vähän tulittamaan omiakin joukkoja. Ei riitä, että on samaa mieltä Raamatun erehtymättömyydestä, uskontunnustuksista, Kolmiyhteisestä Jumalasta ja evankeliumin totuudesta. Pitää olla samaa mieltä kasteesta, ennaltavalinnasta, eskatologiasta ja Israelin merkityksestä tai harhaoppisyytökset viuhuaa. Kun sota on kiivaana, monet näkevät parhaana poteroitua ja alkaa muuttua kuin lahkoiksi. Vain meillä on oikea oppi. Vain me OIKEASTI tulkitsemme Pyhässä Hengessä Sanaa. Ja älä ymmärrä väärin: kaikki eivät voi olla yhtä aikaa ristiriitaisissa totuuksissa oikeassa. Joku on väärässä, ja erimielisyyksistä keskustelu on tärkeää, etenkin seurakunnan johtajien tasolla. Eikä kaikki erimielisyys ole yhtä kevyttä. Joistain asioista on syytä vakavasti keskustella. Mutta kaikki erimielisyys ei ole harhaoppia. Itse soisin, että "harhaoppi" -sana oikeasti säilytettäisi Kristuksen pelastavasta evankeliumista sivuun meneville asioille, eikä muille. Jos kaikkea kutsuu harhaopiksi, kohta mikään ei ole. Jos huudat joka päivä, että "susi on tulossa", mutta sutta ei tule, kohta kukaan ei välitä, kun susi oikeasti tulee. Harhaoppi on oppia, joka johtaa harhaan pelastuksesta. Se on vakavin kategoria väärästä opetuksesta, eikä millään tavoin kevyt asia. Juuri juttelin Jehovan todistajien kanssa, jotka edustavat nimenomaan tätä vakavinta harhaa. Mutta sitten on muita vakavia vääristymiä, toissijaisuuksia ja lopulta vain kevyitä erimielisyyksiä. On myös ymmärrettävä, että langenneina ihmisinä me voimme olla vakuuttuneita ja silti väärässä. Oletko koskaan muuttanut jossain asiassa mieltäsi? Jos olet, niin ymmärrät, että voit olla vilpitön ja olla silti väärässä. Olisi ylpeyttä väittää, että oikeasti on täydellisesti joka nyanssissa oikeassa. Lainaan tähän John MacArthuria: "Olen varmasti jossain asiassa väärässä. En vain tiedä missä

Kun hengellinen sotatanner on näin sotkuinen ja kiivas, on tärkeää tietää paikkansa. Sodastahan ei tule mitään, jos sotilaat hyppelevät sinne tänne sen mukaan kun itsestä tuntuu. Jos minut on kutsuttu rintamaan tähän paikkaan, en tee mitään hyvää, että jätän tuon paikan tyhjäksi ja hyppään muualle, missä on kiivaampaa ja jännittävämpää. Jätän silloin yhden paikan suojaamattomaksi. Sodassa on tärkeää kuunnella korkeampia. Ylipäällikkö tietää, missä kenenkin kuuluu seisoa. Uskollinen soturi seisoo omalla paikallaan, vaikka olisi hiljaisempaa ja rooli vähäisempi. Kuuliainen soturi liikkuu vasta kun käsky käy. 

Intoa, mutta ei taitoa

Muistan kun kerran pikkuveljeni mainitsi jostain ihmisestä, jolla oli intoa, mutta ei taitoa. Tuo lause oli niin hauska, että se on jäänyt elämään. Kun Herra avasi silmäni, ja ymmärsin, että olen syntinen ja minun tulee tehdä parannus ja kääntyä Kristuksen puoleen, jotta saisin Iankaikkisen elämän, olin jonkin verran tunnettu gospel-muusikko. Minulla oli jo alusta, jolla kertoa ihmisille omasta uskostani. Aloitin vlogin, jossa kerroin uskoontulostani ja pohdin erilaisia ajatuksia uskoon liittyen. Tuo Kristityn vaellus -vlogi on edelleen olemassa, ja olen kiitollinen Herralle, että saan käyttää tuota alustaa. Mutta olen matkan varrella poistanut joitain videoita. Nimittäin alussa minulla oli niin kauheasti intoa, mutta vaikeammissa aiheissa aika vähän tietoa ja taitoa. Ja edelleenkin on niin joissain aiheissa. Eikä kaikkia lahjoja kuulu käyttää kaikkina aikoina koko ajan. Kun ihminen uudistuu ja tulee uskoon, olisi hyvä, että hetken aikaa kasvaisi terveessä opissa. Olisin säästynyt muutamilta aika tyhmiltä videoilta, jos olisin malttanut odottaa. Onneksi minua kohtaan oltiin armollisia, ja toisaalta onneksi Herra kasvatti alustaani alussa varsin hitaasti.

Nyt kehottaisin tuoreita kristittyjä odottamaan hetken nettiulostuloilta ja hyökkäyssodilta vääriä oppeja ja ideologioita vastaan. En tarkoita ettei saisi todistaa elämästään, mutta yleensä laajemmin opin, ilmiöiden ja kristikunnan keskusteluiden aika tulee sitten myöhemmin. On vaara pistää jopa harhaoppia eteenpäin, jos ei vielä ymmärrä oikein mikä on vakavaa ja mikä ei. Ylpeys ja itseriittoisuus myös kasvaa, jos huomaa saavansa olla vaikuttamassa toisiin, ennen kuin on itse on ollut terveiden kristittyjen vaikutuksen alaisuudessa. Nettiopettajat ovat mahdoton korvike oikealle seurakunnalle, oikeille pastoreille ja oikeille siskoille ja veljille vierellä. Vain oikea ihmiset voivat vaikuttaa elämääsi korjaavasti, nuhdella, rakastaa, palvella, olla palveltavina ja rukoilla puolestasi ja kanssasi. Kun sotatanner on kiivas, Paholainen etsii heikkoja, yksin kulkevia yksilöitä, jotta voisi heidät niellä.

"Olkaa raittiita, valvokaa. Teidän vastustajanne, Paholainen, kulkee ympäri kuin ärjyvä leijona etsien, kenet voisi niellä. Vastustakaa häntä uskossa lujina!" 1. Piet. 5:8

Kristittynä naisena (ja tietty miehenäkin, mutta tässä kirjoituksessa puhun siskoille) on tärkeää olla uskollinen omalle paikalleen. On ensinnäkin syynsä, miksi Jumala on luonut miehet johtamaan seurakuntia ja perheitä. Johtaminen ei ole aina hauska paikka. Katsoimme juuri Titanic -elokuvan pitkästä aikaa, ja oli puhuttelevaa, miten kapteeni hukkui laivansa mukana. Hän ymmärsi johtajuuden painon. Kun canceloinnit, uhkailut, ja joissain maissa jopa väkivallan uhka on kohdistettu sinuun, johtajuus alkaa saada uutta merkitystä. Johtaja seisoo muiden puolesta vastuussa ja eturintamassa ottamassa tulituksen vastaan. Sota on myös tiimipeliä ja strategiaa. Kristittyinä meidän Ylipäällikkö on Kristus, seurakunta on se toimielin, jonka kautta Hän pääasiassa toimii, ja Sanasta Pyhä Henki kirkastaa ohjeensa. Kristikunta ei tarvitse yksinäisiä susia sooloilemaan, ilman ensin alistumista toinen toisille, ollen vastuussa oikeille kristityille omassa elämässään.

Newtonin kehto ja reaktiivisuus

Tiedätkö mikä on Newtonin kehto? Se on se ikiliikkuja, jossa on viisi metallista palloa narujen varassa. Kolme keskimmäistä pysyy paikoillaan, mutta reunimmaiset käyvät äärilaidoissa ja palautuvat lyömään viereisiään vuorotellen. Keskimmäiset eivät koskaan kuitenkaan liiku. Kolme keskellä olevaa on ja pysyy paikallaan. Luin Mama Bear Apologetics -kirjan, jossa Alisa Childers kuvasi luvussaan tätä Newtonin kehtoa hyvänä esimerkkinä meidän ajastamme ja kristityistä. Meidän aikaa määrittää ääripäät. Toisessa päässä on äärimmäinen progressiivisuus ja toisessa äärimmäinen konservatiivisuus. Nämä kaksi käyvät ääripäissä, ja mitä pitemmälle ne menevät, sitä pidemmälle myös toinen menee. Toinen houkuttelee toisesta esiin aina vain äärimmäisempiä mielipiteitä. Mutta niiden kolmen pallon tulisi kuvata kristittyjä, jotka pysyvät paikallaan. Eivät huido ääripäissä, vaan menevät eteenpäin Kristuksen tietä kuin hyöryjuna. Iankaikkista tietä, joka ei muutu, ei vaihda arvojaan, ei suuntaansa, vaikka kaksi äärimmäisyyttä törmäilevät meihin, yrittäen provosoida meitä lähtemään ikuiseen heiluriliikkeeseensä.

Meidän aika on äärimmäisen reaktiviista, ja sitä ei helpota jatkuva uutistulva ja sosiaalinen media, jossa yötä päivää on uusi keskustelun aihe, uusi idea, uudet trendit. Joskus tuntuu että aika on niin nopeatempoista, että vasta muutama kuukausi sitten tapahtunut mediamylly olisi voinut samantien tapahtua vaikka keskiajalla. Niin monta uutismyllyä on ehtinyt tulla jo muutaman kuukauden sisällä, että olemme jo ehtineet unohtaa, mistä muutama kuukausi sitten kohistiin.

Kuuntelin kerran Päivi Räsäsen haastattelua. Hän on ollut politiikassa jo 90-luvulta saakka, ja häneltä kysyttiin, että mikä on muuttunut näinä vuosikymmeninä. Päivi vastasi, että yksi merkittävä muutos on se tempo, jolla pitäisi vastata kaikkiin ajankohtaisiin asioihin. Ihan jo käytännön syistä 90-luvulla oli mahdotonta reagoida sekunneissa uusimpaan kohuun. Lehteen kirjoituksen saaminen vei päiviä. Se piti kirjoittaa ensin kirjoituskoneella, toimittaa lehteen ja odottaa että posti saa kirjoituksen perille, ja lopulta painetaan lehteen. Tämä saattoi viedä viikonkin. Nyt jokaisella on taskussa älylaite, josta voi sekunnissa saada viestin tuhansille, jopa miljoonille lukijoille. 

”Vanhurskaan sydän miettii mitä vastata, mutta jumalattomien suu suoltaa pahuutta.” San.15:28

Vaikka uskon, että perimmiltään kristikunta on kuten ne kolme palloa Newtonin kehdossa - pysyvät paikoillaan, kurssissaan ja jatkavat pyhiinvaellusmatkaansa - silti tiedän, että yksilöinä liian usein meillä kristityillä on houkutus samaan reaktiviisuuteen, mihin muukin maailma hötkyää. Enkä puhu nyt poliitikoista, vaan meistä tavallisista kristityistä. Kun tapahtuu jotain kuohuavaa, tuntuisi houkuttavalta heti ilmoittaa, mitä mieltä minä olen tästä. Tai jos näet jonkun kirjoituksen tai päivityksen, joka on mielestäsi kertakaikkiaan tyhmä, tuntuisi lihassa hyvältä samantien reagoida ja kirjoittaa naseva vastaus. Mutta meitä kristittyjä on kutsuttu pysähtymään ja pohtimaan. Rukoilemaan ja miettimään.

Oli miten kuohuttava asia tahansa, ei välttämättä lisää mitään keskusteluun ilmoittaa, että täällä olen minäkin vihainen tästä ja tästä. Tai minäkin kannatan tätä ja tätä, tai vastustan tuota. Enkä nyt tarkoita, etteikö meidän kristittyjen tulisi olla rohkeita ja käyttää sananvapauttamme. Todellakin tulee! Mutta mitäpä jos sen voi tehdä viisaammin? Käyttää sananvapautta ja Totuuden Miekkaa (Jumalan Sanaa) silloin, kun meillä on oikeasti jotain sanottavaa ja tiedämme puhuvamme oikein Kristuksen Sanan mukaisesta.

Kirjoitin aiemmassa blogissani tunteiden merkityksestä kristityn vaellukseen. Tunteet ovat tärkeitä, ja ne kertovat viestejä sisäisestä maailmastamme. Tunteet ovat Jumalan luomia, ne ovat siis itsessään hyviä. Mutta ne ovat huono isäntä. Tunteet voivat olla todella pettäväisiä, jos ne eivät ole sidottuja Jumalan Sanaan. Sen vuoksi jokaisen kristityn tulisi tuntea Sana, ja olla syvässä suhteessa Jumalan kanssa Sanan ja rukouksen kautta. Se auttaa meitä käyttämään tunteita niiden oikealla paikalla: viesteinä, mutta ei johtajina. Jos haluat lukea lisää aiheesta, lue blogini aiheesta klikkaamalla tästä.

Myönnän kuitenkin, että minä käytän tunteita viesteinä, milloin puhua ja milloin olla hiljaa. En kuitenkaan enää niin, miten yleensä ajatellaan tai miten ennen niitä käytin. Käytän niitä päinvastoin. Jos tunne kuohuni aiheesta on niin valtava, etten osaa soveltaa aiheeseen Hengen hedelmää (”rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsehillintä” Gal.5:22-23), pyrin olemaan ottamatta asiaan julkisesti kantaa. Ja syy on tämä: tunteet vievät minua pois sillä hetkellä Hengen johdatuksesta. Minä olen vain vihainen. Minä en osaa rakastaa silloin vihamiestäni. Minä en osaa reagoida tavalla joka kunnioittaa Kristusta, tai ajatella ilman että ärsytykseni tekee vastauksesta nasevan. Silloin minä odotan, ja rukoilen, koska on oikea hetki ottaa kantaa, vai onko parempi jäädä hiljaiseksi. Kristityn elämässä nimittäin tarkoitus ei pyhitä keinoja. Vaikka olisin oikeasta asiasta vihainen, minulla ei ole lupaa tehdä syntiä sen varjolla. Minulla ei ole lupa kuvata toista valossa, joka ei ole totta. Minulla ei ole lupa ivata, valehdella tai parjata toisia. Minulla on kutsu pysyä Totuudessa ja Rakkaudessa.

"Vihastukaa mutta älkää tehkö syntiä." Ef.4:26

Mihin minut on kutsuttu?

Väittäisin, että kovin montaa meistä ei ole kutsuttu ottamaan kantaa kaikkeen mitä maailmassa tapahtuu. Kovin montaa ei ole kutsuttu eturintamaan taistelemaan kiivaimpia taisteluita uskon ja ideologioiden tantereella. Toisilla toki on se kutsu taistella ja tukea toisia näkemään asioita Kristuksen valossa. Mutta väitän, että suurimmalla osalla meillä on joku muu kutsu. Kutsu äitiyteen, uskolliseen arkeen, vieraanvaraisuuteen. Kutsu kertoa evankeliumia leikkipuistossa toiselle äidille tai hostata iltama, jossa kerätään varoja lähetyskentälle. Kutsu rakastaa lähimmäisiä, tehdä vapaaehtoistyötä tai vetää pyhäkoulua. Tavallisen näköinen kutsu, jolla on suurta iankaikkista merkitystä. Ajankohtaisen keskustelun seuraaminen on välillä todella uuvuttavaa. Kaikenlaisen teologisen debatoinnin ylläpito on uuvuttavaa. Se vaatii aikaa ja resursseja. Ja jotta se olisi hedelmällistä, se vaatisi oikeasti toisen kuuntelua. Ei riitä, että minulla on mielipide. Minulla täytyy olla kykyä kuunnella, etten huido olkinukkeja. (Olkinukke -argumentointi on sellainen, jossa otamme vastapuolesta karikatyyrejä, ja huidomme niitä. Se on sama kun tekisin jostain henkilöstä olkinuken ja sitten voittaisin tämän nuken taistelussa. Se ehkä näyttää joltain piirteiltään etäisesti vastustajaltani, mutta todellisuudessa se on vain nukke. Vastustajani ei edes päässyt mukaan taisteluun, koska minä taistelin vain itse tekemääni kyhäelmää vastaan.)

Mitä enemmän kasvan Kristuksessa, ja keskityn tehtävääni vaimona, äitinä, seurakuntalaisena ja ystävänä, ymmärrän miten mieletöntä on käyttää aikani asioihin, joihin Kristus ei minua kutsunut. Ei soturi saa kiitosta siitä, että hän hyppää asemastaan toiseen tehtävään sen vuoksi, että hänestä tuntuu viisaalta mennä vähän muuallekin sotimaan. Ei. Soturi saa kiitosta tekemällä sen osan hyvin, mikä hänelle on uskottu. Olkoon se pieni tai suuri. Meillä on jokaisella paikka ja tehtävä, ja usein se on hyvin ilmiselvä. "Tee seuraava asia edessäsi Jumalan kunniaksi", on Elisabeth Elliot sanonut. Ehkäpä nyt sinun tehtävä on laittaa ruokaa lapsille. Tavata sureva ystävä. Rohkaista viestillä seurakuntalaista, tai siivota kaappi, jota et ole jaksanut siivota. Ehkäpä tehtäväsi on kirjoittaa maailman politiikasta, tehdä vlogi tai järjestää rukousilta vainottujen kristittyjen avuksi. Tee se mikä on seuraavaksi edessäsi - Jumalan kunniaksi. 

Soli Deo Gloria.

”Sillä siihen teidät on kutsuttu, koska Kristus kärsi teidän puolestanne ja jätti teille esikuvan, että seuraisitte hänen jälkiään, hänen, joka ei syntiä tehnyt ja jonka suussa ei petosta havaittu. Kun häntä herjattiin, hän ei herjannut takaisin. Kärsiessään hän ei uhkaillut vaan jätti asiansa hänen haltuunsa, joka tuomitsee oikein. Kristus itse kantoi meidän syntimme ruumiissaan ristinpuulle, että me synneille kuolleina eläisimme vanhurskaudelle. Hänen haavojensa kautta teidät on parannettu.” 1. Piet.2:22-24